Hei rakkaat tyypit!
Hups, meinas jo unohtua koko blogiliini
kun terassit aukes ja tuli kesä. Antakaa anteeksi, mutta sain siellä kätevästi
koottua vähän ajatuksia ja kerättyä pisamia. Viime aikoina olen pohtinut paljon ulkonäköasioita, itsevarmuutta
ja sen puutetta, kirjoitan siis siitä täällä kertaa.
Minä haluaisin olla sellainen kaunis nainen. Sellainen jonka
huulipuna ei koskaan tartu hampaisiin ja kenellä on kärsivällisyyttä pysyä
paikollaan niin kauan, että kynsilakka ehtii kuivua. Sellainen joka käy manikyyrissä
ja jaksaa joka ilta käyttää kasvovettä. Niiden hameet ei kovassakaan tuulessa
nouse niin, että pikkarit vilkkuu. Ne tajuu olla nojailematta asioihin kun
hiusväri vaikuttaa. Niiden ripsiväri ei paakkuunnu ja ne osaa pukeutua
imarteleviin asuihin ja kävellä korkokengillä. Ne ei vahingossakaan naura niin,
että suusta tulee röhkinää. Jos nämä asiat oppisin, olisin upea, itsevarma ja
maailma olisi minun.
”Olet pieni nalle vain, pullea. Sun kanssa viihdyn ain! Olet
pieni nalle vain, pörheä. Kaikki sua rakastaa!” Näin lauloi minulle äitini läpi
lapsuuteni ja ajoittain edelleen. Tämä rallatus on itseluottamukseni ja
kasvatukseni kulmakivi. Lapsuuteni elämänviisaudet poimittiin Nalle Puhista ja
Uppo-Nallesta ja halusin olla yhtä hellä, lämmin ja halittava. Kun minä
synnyin, olin suuri ihme. Ensimmäiset kuulemani sanat maailmassa oli kätilön
suusta: ”Mikäs peikko se täältä tupsahti, häntä vaan puuttuu!” Äiti on
myöhemmin kiitellyt, että onneksi olin jo kolmas lapsi, muuten olis voinut
mennä fiilikset. Kun mut tuotiin sairaalasta kotiin, veljeni keräsivät
ystävänsä meille ja esittelivät minua ylpeänä. ”Katso minun pikkusiskoa, eikö
ole hieno!” Heille oli huomattavasti tärkeämpää opettaa pikkusiskolle uskottava imitaatio konekiväärin ammunasta, kun antaa sen harjoitella kampausten tekemistä barbeille.
Kun olin kuusi vuotta vanha, äiti vei minut lääkäriin. Hänen
pörheällä nallekarhulla kasvoi pieni karvavana niskasta pyllyyn. Niin siis
semmonen kokovartalo nukkasukka. Että tuota, voisittekohan kattoa tätä mun
rinsessaa, että laitetaanko paksumpaa sukkahousua vai suoraan eläintarhaan?
Lääkäri otti pari testiä ja kävi ilmi, että minussa on vaan vähän stydimpi
annos testosteronia. (Elämäni miehet ovat aina ollut kiitollisia tästä, koska
ikinä en ole hormonipäissäni itkenyt ja kiljunut. Muista heidän aiheuttamista
harmeista, toki.) Äiti oli huolissaan siitä, josko se vaikuttaa
itsevarmuuteeni. Käynnin lopuksi olin kuitenkin laulanut lääkärille bravuriini:
”Ihhahhaa ihhahhaa, Dista hirnahtaa,
kanna pikku Distaa, Dista Distaa kotiin saakka. DISTA! (ja pyörähdys). Lääkäri
oli todennut, että toistaiseksi hän ei näe syytä huoleen. Olen sittemmin oppinut
elämään asian kanssa. Kriisitilanteetkin on otettu huomioon siten, että
joutuisin onnettomuuteen ja koomaan, niin ystäväni ovat VANNONEET, että ne jakaa
vuorot mun kulmakarvojen nyppiseen. Koska siihen kaaokseen en kyllä tosiaan muuten
meinaa herätä.
Olen siis aina ollut aika kälynen. Siis niinku naiseksi. Jotenkin
aina takussa, aina äänessä ja ihan aina rantakuntoon 2032-projektissa. Se ei
silti ole esteenä rakkaudelleni purnukoita kohtaan. Mä rakastan purnukoita. Haluun
nuuhkailla ja availla niitä ja laittaa ne riviin ja vaan katsoa niitä. Siis
kuinka mä rakastankaan purnukoita. Ja hajuvesiä. Ja meikkaaminen on kivaa ja
kun joku laittaa mun hiukset, mulle tulee 4cm lisää pituutta ihan ilosta. Mutta
jotenkin mä en vaan osaa sitä hommaa. Värjäsin hiukseni tällä viikolla, ja olen
otsa mustana kulkenut tyytyväisenä jo pari päivää. Eilen suihkun jälkeen istuin
sohvalle lakkaamaan kynsiä ja kattelemaan telkkaria. Kynnet meni ruttuun, koska
mielestäni on mahdotonta omata siihen vaadittavaa kärsivällisyyttä. Noustessani
huomasin nojanneeni niin rennosti, että olin värjännyt valkoisen sohvamme
mustalla hiusvärillä. Lähimmille ystävilleni voin valottaa, että katastrofi on
verrattavissa siihen, että olisin peruuttanut isäni auton veljeni Audiin. En kuitenkaan vieläkään ole jäänyt tästä
kiinni, koska järjestin sohvatyynyt nokkelammin.
Minua on siis täysin perusteettomasti jumaloitu koko
elämäni. Onneksi pääasiallisesti vain äidin toimesta. Ihan totta, edelleen sen
mielestä huone valaistuu kun kävelen sisään, nauruni on enkelikellojen
kilkatusta ja taitoni ovat täysin rajattomat. Tottakai minä osaisin atomeja
halkoa, jos vaan joku opettaisi. Se etten vieläkään osaa kertotaulua, ei ole
mikään este uralleni aivokirurgina. Karismalleni ei löydy vertoa edes
Hollywoodista. On päivän selvä asia, ettei tällä taktiikalla kasvateta
ydinfyysikkoa tai oikeastaan edes kunnianhimoista ihmistä. Jos odotat saavasi
aplodit ihan vaan saapumisesta paikalle, niin saattaa olla, että kohtaat pari
hikkaa elonpoluilla. Mutta se lienee se ajatus tämän takana, ehkä on hyvä
varustaa lapsi vaikka sitten perusteettomalla itsevarmuudella ja antaa sille
yksi huone maailmassa joka taatusti kirkastuu hänen astuessa siihen. Maailma
pitää kyllä huolen siitä, että sinua arvostellaan ja lytätään, aina on joku
joka on valmis ampumaan itsevarmuutesi täyteen reikiä. Ihan joka kerta et
selviä hurmaamisella kaikesta. Mutta jos itsevarmuutesi perusta on jossain
muualla kuin ihailevissa katseissa, arvoisellesi ihmisille olet kaunis vielä
silloinkin kun korvat on karvaiset, hampaat on lähtenyt ja haiset kissoille.
Tai siis voi hyvä luoja, että toivon sen olevan niin.
Onneksi naisellisuus perustuu niin paljon muuhunkin kuin
hajuvesiin ja purnukoihin. Ja onneksi persoonallisuudella voi kaunistaa
tunkkaisempaakin ulkonäköä. Jos silmissä on katse mikä tursuaa tähtiä, ei
kukaan huomaa levinnyttä ripsiväriä. Jospa olisinkin sellaisella tavalla upea
nainen, joka uskaltaa hymyillä vaikka hampaissa olisikin huulipunaa. Jospa
maailma olisi sittenkin minun, vaikka naurukohtauksissa röhkimiseltä en voikaan
välttyä.
Jos päivä on kaunis, miksen minäkin.
Rakkaudella,
Dista