Minä en pelkää juuri mitään. Paitsi käärmeitä ja 90-luvun
muotia.
Käärmeitä siksi, koska ne on kertakaikkisen karmeita. Ne
näyttää öklöttäviltä. Ja ne kaikki vaan odottaa äänettömästi tuolla luonnossa, että
ne voi purra mua. Äiti kertoi tarinan, missä sen tuttu oli ollut Afrikassa ja
mennyt uima-altaaseen ilta-uinnille. Sähköt meni poikki ja se ei meinannut
päästä altaasta ylös tarpeeksi nopeasti, kun se rupesi heti kuhisemaan
käärmeitä. Näen tosta painajaisia parin kuukauden välein. Lisäksi, liikkuminen
luikertelemalla sopii ainoastaan 90-luvun tanssilattialle. Mistä päästäänkin
seuraavaan pelkoon.
Löysin muuttopuuhissa kuvan itsestäni missä ylläni oli seuraavanlainen
ensemble:
Isoveljen vanhat hopparifarkut, dc:n skeittikengät, Lakersin
korispaita (joka oli tungettu housuihin siten, että veljeltä varastettujen
Tommy Hilfigerin boksereiden kuminauha ei varmasti jäänyt keneltäkään
huomaamatta), alaselkään asti ulottuvat musta-punaiset pikkuletit, ruskeat
piilarit ja kahdeksan kerrosta pimeässä hohtavaa valkoista kajaalia. Tämän
lookin sitoi yhteen käsittämätön ja täysin perusteeton itsevarmuus, mikä on
luojan kiitos mahdollista kokea ainoastaan teini-iässä. Niin tota, ei varmaan
tarvii sen kummemmin selittää miksi se pelottaa.
Olen epäonnistunut niin monta kertaa ja siitä selvinnyt,
että ei tunnu järkevältä pelätä sitä. Olen asettanut itseni naurunalaiseksi ja huomannut,
että häpeän sijaan, minun on se kovaäänisin nauru joka peittää toisten
hihitykset alleen.
Olen nähnyt kuinka minulle rakas ihminen muuttuu elävästä
tuhkaksi, mutta sitäkään en uskalla pelätä. Sillä kuulen hänen äänensä edelleen
mielessäni ja tiedän, että on ihmisiä kenelle minäkin elän ikuisesti. Olen
koskettanut toista, tietäen että teen sen viimeisen kerran. Olen menettänyt
mielenterveyteni ja saanut sen takaisin. Olen niellyt ylpeyteni niin monta
kertaa, etten tiedä omaanko edes kyseistä piirrettä. Olen ollut rahaton,
koditon ja kylmissäni. Olen herännyt yöllä siihen, että korvaani sukelsi
hämähäkki. Olen aiheuttanut rakkailleni huolta. Olen kuullut tarpeeksi ilkeitä
ja viiltäviä sanoja tietääkseni, että murtamiseeni vaaditaan enemmän. Olen
ollut avuton ja huutanut apua kovaan ääneen. Olen antanut anteeksi, vaikka sitä
ei olisi pyydetty. Olen särkenyt sydämeni ja kasannut sen uudestaan. Mutta en
koskaan yksin. Yksin minusta ei ole mihinkään.
Elän mielenkiintoista oppituntia elämässäni tällä hetkellä.
Ensimmäistä kertaa koskaan, asun yksin ja tulevaisuus näyttää toistaiseksi
vielä isolta ja epämääräiseltä kasalta haasteita ja yleistä sekoilua. Olen
perustanut koko olemukseni myönteiselle elämänkatsomukselle, ja siksi
läheisilleni on varmasti vaikea katsoa kun se lamppu siellä tunnelin päässä
himmenee. ”Älä ole surullinen, ole mielummin vihainen. En pidä tästä. Tule.
Mennään potkimaan roskiksia.” Mutta sepä vasta surullista olisi, jos huomaisi
käyttäneensä vuosiaan elämästä turhaan. Kyllä sen kuuluukin tehdä kipeätä ja
ihmisen pitäisi pelätä ainoastaan katumusta ja katkeruutta. Sellaista aikaa
meillä ei kenelläkään ole antaa tuhlattavaksi, koska tämä päivä kuuluu meille
ja huominen vain onnekkaille.
Yksinolon ja yksinäisyyden välillä on aikamoinen ero. Yksinäisyyden
on aika vaikea tulla pelottelemaan, kun sitä vastassa on pienen armeijan verran
kaiken maailman muruja, kehottamassa sitä suksimaan vittuun. Ihmisiä
puhelimessa, viesteissä ja oven takana. Mukanaan laatikollinen sushia, viiniä, optimistia
ja saatesanat ”No ensin vähän itketään, mutta sit mulla on sulle niin hauska
juttu, et sult räjähtää perse” Itseänsä säälivää ihmistä ei jaksa kukaan ja lohdun
täytyy aina löytyä omasta itsestä, sitä ei voi kukaan sinulle antaa. Mutta se
vaatii jaksamista, huumoria ja sirkustemppuja myös ympäriltä olevilta. Älkää
hetkeäkään kuvitelko, että yksikään kaunis teko tai kannustava sana jäisi
vaille arvostusta. Kiitos sydämeni pohjasta.
Romanttinen rakkaus on intohimoista ja pakahduttavaa ja sen
luota on hyvin vaikea kävellä pois. Syystäkin tavoittelemisen arvoista ja sen
toivomiseenhan me tähdenlentomme tuhlaamme. Mutta jos olet yhtä onnekas kuin
minä, ystävyyden ehdoton rakkaus ei jää sille toiseksi. Se kun on sitä
päättymätöntä sorttia.
Jos sinua sattuu katsoa taakse ja pelottaa katsoa eteenpäin.
Katso viereesi.
Rakkaudella,
Dista
