Tyttöjen juttuja

Hei rakkaat tyypit! 

Hups, meinas jo unohtua koko blogiliini kun terassit aukes ja tuli kesä. Antakaa anteeksi, mutta sain siellä kätevästi koottua vähän ajatuksia ja kerättyä pisamia. Viime aikoina olen pohtinut paljon ulkonäköasioita, itsevarmuutta ja sen puutetta, kirjoitan siis siitä täällä kertaa.

Minä haluaisin olla sellainen kaunis nainen. Sellainen jonka huulipuna ei koskaan tartu hampaisiin ja kenellä on kärsivällisyyttä pysyä paikollaan niin kauan, että kynsilakka ehtii kuivua. Sellainen joka käy manikyyrissä ja jaksaa joka ilta käyttää kasvovettä. Niiden hameet ei kovassakaan tuulessa nouse niin, että pikkarit vilkkuu. Ne tajuu olla nojailematta asioihin kun hiusväri vaikuttaa. Niiden ripsiväri ei paakkuunnu ja ne osaa pukeutua imarteleviin asuihin ja kävellä korkokengillä. Ne ei vahingossakaan naura niin, että suusta tulee röhkinää. Jos nämä asiat oppisin, olisin upea, itsevarma ja maailma olisi minun.

”Olet pieni nalle vain, pullea. Sun kanssa viihdyn ain! Olet pieni nalle vain, pörheä. Kaikki sua rakastaa!” Näin lauloi minulle äitini läpi lapsuuteni ja ajoittain edelleen. Tämä rallatus on itseluottamukseni ja kasvatukseni kulmakivi. Lapsuuteni elämänviisaudet poimittiin Nalle Puhista ja Uppo-Nallesta ja halusin olla yhtä hellä, lämmin ja halittava. Kun minä synnyin, olin suuri ihme. Ensimmäiset kuulemani sanat maailmassa oli kätilön suusta: ”Mikäs peikko se täältä tupsahti, häntä vaan puuttuu!” Äiti on myöhemmin kiitellyt, että onneksi olin jo kolmas lapsi, muuten olis voinut mennä fiilikset. Kun mut tuotiin sairaalasta kotiin, veljeni keräsivät ystävänsä meille ja esittelivät minua ylpeänä. ”Katso minun pikkusiskoa, eikö ole hieno!” Heille oli huomattavasti tärkeämpää opettaa pikkusiskolle uskottava imitaatio konekiväärin ammunasta, kun antaa sen harjoitella kampausten tekemistä barbeille.

Kun olin kuusi vuotta vanha, äiti vei minut lääkäriin. Hänen pörheällä nallekarhulla kasvoi pieni karvavana niskasta pyllyyn. Niin siis semmonen kokovartalo nukkasukka. Että tuota, voisittekohan kattoa tätä mun rinsessaa, että laitetaanko paksumpaa sukkahousua vai suoraan eläintarhaan? Lääkäri otti pari testiä ja kävi ilmi, että minussa on vaan vähän stydimpi annos testosteronia. (Elämäni miehet ovat aina ollut kiitollisia tästä, koska ikinä en ole hormonipäissäni itkenyt ja kiljunut. Muista heidän aiheuttamista harmeista, toki.) Äiti oli huolissaan siitä, josko se vaikuttaa itsevarmuuteeni. Käynnin lopuksi olin kuitenkin laulanut lääkärille bravuriini: ”Ihhahhaa ihhahhaa,  Dista hirnahtaa, kanna pikku Distaa, Dista Distaa kotiin saakka. DISTA! (ja pyörähdys). Lääkäri oli todennut, että toistaiseksi hän ei näe syytä huoleen. Olen sittemmin oppinut elämään asian kanssa. Kriisitilanteetkin on otettu huomioon siten, että joutuisin onnettomuuteen ja koomaan, niin ystäväni ovat VANNONEET, että ne jakaa vuorot mun kulmakarvojen nyppiseen. Koska siihen kaaokseen en kyllä tosiaan muuten meinaa herätä.

Olen siis aina ollut aika kälynen. Siis niinku naiseksi. Jotenkin aina takussa, aina äänessä ja ihan aina rantakuntoon 2032-projektissa. Se ei silti ole esteenä rakkaudelleni purnukoita kohtaan. Mä rakastan purnukoita. Haluun nuuhkailla ja availla niitä ja laittaa ne riviin ja vaan katsoa niitä. Siis kuinka mä rakastankaan purnukoita. Ja hajuvesiä. Ja meikkaaminen on kivaa ja kun joku laittaa mun hiukset, mulle tulee 4cm lisää pituutta ihan ilosta. Mutta jotenkin mä en vaan osaa sitä hommaa. Värjäsin hiukseni tällä viikolla, ja olen otsa mustana kulkenut tyytyväisenä jo pari päivää. Eilen suihkun jälkeen istuin sohvalle lakkaamaan kynsiä ja kattelemaan telkkaria. Kynnet meni ruttuun, koska mielestäni on mahdotonta omata siihen vaadittavaa kärsivällisyyttä. Noustessani huomasin nojanneeni niin rennosti, että olin värjännyt valkoisen sohvamme mustalla hiusvärillä. Lähimmille ystävilleni voin valottaa, että katastrofi on verrattavissa siihen, että olisin peruuttanut isäni auton veljeni Audiin.  En kuitenkaan vieläkään ole jäänyt tästä kiinni, koska järjestin sohvatyynyt nokkelammin.

Minua on siis täysin perusteettomasti jumaloitu koko elämäni. Onneksi pääasiallisesti vain äidin toimesta. Ihan totta, edelleen sen mielestä huone valaistuu kun kävelen sisään, nauruni on enkelikellojen kilkatusta ja taitoni ovat täysin rajattomat. Tottakai minä osaisin atomeja halkoa, jos vaan joku opettaisi. Se etten vieläkään osaa kertotaulua, ei ole mikään este uralleni aivokirurgina. Karismalleni ei löydy vertoa edes Hollywoodista. On päivän selvä asia, ettei tällä taktiikalla kasvateta ydinfyysikkoa tai oikeastaan edes kunnianhimoista ihmistä. Jos odotat saavasi aplodit ihan vaan saapumisesta paikalle, niin saattaa olla, että kohtaat pari hikkaa elonpoluilla. Mutta se lienee se ajatus tämän takana, ehkä on hyvä varustaa lapsi vaikka sitten perusteettomalla itsevarmuudella ja antaa sille yksi huone maailmassa joka taatusti kirkastuu hänen astuessa siihen. Maailma pitää kyllä huolen siitä, että sinua arvostellaan ja lytätään, aina on joku joka on valmis ampumaan itsevarmuutesi täyteen reikiä. Ihan joka kerta et selviä hurmaamisella kaikesta. Mutta jos itsevarmuutesi perusta on jossain muualla kuin ihailevissa katseissa, arvoisellesi ihmisille olet kaunis vielä silloinkin kun korvat on karvaiset, hampaat on lähtenyt ja haiset kissoille. Tai siis voi hyvä luoja, että toivon sen olevan niin.

Onneksi naisellisuus perustuu niin paljon muuhunkin kuin hajuvesiin ja purnukoihin. Ja onneksi persoonallisuudella voi kaunistaa tunkkaisempaakin ulkonäköä. Jos silmissä on katse mikä tursuaa tähtiä, ei kukaan huomaa levinnyttä ripsiväriä. Jospa olisinkin sellaisella tavalla upea nainen, joka uskaltaa hymyillä vaikka hampaissa olisikin huulipunaa. Jospa maailma olisi sittenkin minun, vaikka naurukohtauksissa röhkimiseltä en voikaan välttyä.

Jos päivä on kaunis, miksen minäkin.

Rakkaudella,

Dista