Ihme nimeltä TaoTao

Tämän syksyn infernaalinen kamaluus sai minut jo ajattelemaan, etten keksi enää koskaan ainuttakaan kirjoittamisen arvoista ajatusta. Harvemmin on päässyt sanomaan, että Matti Nykäsellä menee elämässä paremmin kuin alleirjoittaneella, mutta koska kateus on ruma väri mulla, niin onnittelen tässä nyt lämpimästi Mattia kihlauksen johdosta. Ehkei rakkaus olekaaan täysin mahdoton laji. Se jää nähtäväksi.

Lähes kolme viikkoa sitten, elämäni kuitenkin muuttui mustasta kertaheitolla kaikkiin sateenkaaren väreihin, kun minusta tuli täti. Isoveljeni ja hänen kaunis mielitiettynsä ottivat ja valmistivat itkettävän hienon uuden ihmisen. Tästä prinsessasta on puhuttu TaoTaona, jo ennen kun kukaan uskalsi hänestä edes haaveilla. Samaan aikaan aloimme häntä myös rakastamaan. Veljeni uumoili tätä nimeä siksi, että pääsisi joskus lapsensa kanssa rehtorin puheille ja saisi kovaan ääneen taivastella "No ei varmasti ollut meidän TaoTao!"Kaiken kaikkiaan tästä matkasta ja heidän vanhemmuuden seuraamisesta saattaa tulla vielä aika monta hauskaa tarinaa. Ja kunnes kirkossa kuulutetaan, TaoTaona hän pysyy. Ja varmasti pitkälle eläke-ikään saakka.

En ollut varautunut siihen tunnevyöryyn minkä koin nähdessäni ensi kertaa tämän epäilemättä maailman kauneimman lapsen. Meistä tulee vielä aikamoinen kahden tytön jengi. Koen olevani isoveljieni kasvattama, ja näinkin hyvä lähinnä heidän ansiostaan. Luulin, että kuolen ylpeyteen, kun näin veljeni ensimmäistä kertaa isinä. Kätilöopiston aulassa oli leffahetki, kun me kaikki vollotettiin puhtaasta onnesta, eikä kukaan siinä vaiheessa ollut edes nähnyt tätä pientä jumalatarta. Ei ne kyynelet ihan siihen vielä loppuneet.



Tänä myrskyä edeltävänä iltana, TaoTao toi minulle sanat takaisin ja laittoi runoilemaan.

TAOTAON IKIOMA RUNOLIINI:

Kuulkaa jumalat,  äiti-maa, kohtalo, karma ja avaruus loputon,

Maailmaan on saapunut uusi prinsessa ja kiire tällä pyynnöllä on.

Kuinka pystyisin tämän toiveeni linnunradalle laittaa?

Jos lausun sen ääneen ja vähän itken, ei kai se haittaa?

Rakas aurinko, tuo hänelle kuu,

tyhjennä taivaat sen ihmeistä jos sillä saadaan naurava suu.

Anna kikatusta iltaisin sängyssä, vaikka kello liian paljon olisi.

Anna odotusta kesästä, anna ne purot jotka lapsuudessani solisi.

Herätä sateen ropinaan tai kirkkaan aamun valoon,

Anna turvallinen tie joka johtaa aina kotitaloon.

Likaa kädet yltä päältä tahmeaksi ja anna isoja takkuja tukkaan,

anna meille kartta siihen paikkaan mihin tavarat katoaa, kun ne menee hukkaan.

 Jätä ikkunaan nenänjälki kun tarkkaillaan tonttuja,

Anna uskallusta loikata pitkälle jos polulla on monttuja.

Kerro iltasaduissa hassuista ja pelottomista, anna tuutulauluja parhaita

Tuo hänelle ne mieleen nopeasti, aina silloin kun tulee päiviä harmaita.

Laita aamuisin jotain pehmeää ja pörröistä pienten varpaiden alle,

laita tyynyn alle unia vartiomaan maailman rohkein nalle.

Anna aikaa ihmetellä kastemadon luikertelua ja suurta sinistä merta,

näytä tähdenlentoja ja toteuta haaveet joka ikinen kerta.

Anna joka päivä suukkoja ja halauksia liian monta laskettavaksi,

Ilolla näytä, että kaikki elämän hetket on tarkoitettu naurettavaksi.

Anna sävelmiä ja vie tanssiin niin usein kuin voit,

Näytä että maailman isoksi leikkikentäksi loit.

Opeta olemaan varovainen, opeta se meidän muiden tähden,

Palauta minut pian hänen luokseen jos eksymään lähden.

Anna hänelle kiltti ja ystävällinen mieli,

Anna kauniita sanoja kaihtamaton kieli.

Anna toivoa ja ymmärrystä ja muista seikkailuihin viedä,

Älä vielä paljasta, etten kaikkiin kysymyksiin vastausta tiedä.

Anna taipuisat sormet ja terävä kynä,

heitä pelastusrengas jos vesi on äkkisyvä.

Kastele läpimäräksi kesäisessä sateessa ainakin kerran,

Jätä muistoihin tilaa minullekin jonkin verran.

Anna terävät vaistot ja opeta niihin luottamaan,

Anna hänelle hymy millä pystyy kaatumisia tuottamaan.

Kuule pyyntöni ja paperihaavaa suuremmalta kivulta säästä,

Otan kaikki iskut vastaan mutta hänet suruitta päästä.

Anna hänen kuulla kuiskaukseni mielessään kun siirryn tähtien tuolle puolen,

Viesti tuulen mukana että osa minusta jäi tänne ja rakkaus pitää hänestä huolen.

Anna hänelle koko maailma ja valtava elämän jano

Yksi toive minullekin universumiin sano;

En pyydä rahaa tai matkoja vieraille maille,

En rypyttömiä vuosia, en ole enää muuta vaille,

Kirjoita taivaalle

Aika rakas, enää ei ole kiire.

Rakkaudella,
Ylpeä Dista-Täti

Ylistys Ystävyydelle

Minä en pelkää juuri mitään. Paitsi käärmeitä ja 90-luvun muotia.

Käärmeitä siksi, koska ne on kertakaikkisen karmeita. Ne näyttää öklöttäviltä. Ja ne kaikki vaan odottaa äänettömästi tuolla luonnossa, että ne voi purra mua. Äiti kertoi tarinan, missä sen tuttu oli ollut Afrikassa ja mennyt uima-altaaseen ilta-uinnille. Sähköt meni poikki ja se ei meinannut päästä altaasta ylös tarpeeksi nopeasti, kun se rupesi heti kuhisemaan käärmeitä. Näen tosta painajaisia parin kuukauden välein. Lisäksi, liikkuminen luikertelemalla sopii ainoastaan 90-luvun tanssilattialle. Mistä päästäänkin seuraavaan pelkoon.

Löysin muuttopuuhissa kuvan itsestäni missä ylläni oli seuraavanlainen ensemble:

Isoveljen vanhat hopparifarkut, dc:n skeittikengät, Lakersin korispaita (joka oli tungettu housuihin siten, että veljeltä varastettujen Tommy Hilfigerin boksereiden kuminauha ei varmasti jäänyt keneltäkään huomaamatta), alaselkään asti ulottuvat musta-punaiset pikkuletit, ruskeat piilarit ja kahdeksan kerrosta pimeässä hohtavaa valkoista kajaalia. Tämän lookin sitoi yhteen käsittämätön ja täysin perusteeton itsevarmuus, mikä on luojan kiitos mahdollista kokea ainoastaan teini-iässä. Niin tota, ei varmaan tarvii sen kummemmin selittää miksi se pelottaa.

Olen epäonnistunut niin monta kertaa ja siitä selvinnyt, että ei tunnu järkevältä pelätä sitä. Olen asettanut itseni naurunalaiseksi ja huomannut, että häpeän sijaan, minun on se kovaäänisin nauru joka peittää toisten hihitykset alleen.

Olen nähnyt kuinka minulle rakas ihminen muuttuu elävästä tuhkaksi, mutta sitäkään en uskalla pelätä. Sillä kuulen hänen äänensä edelleen mielessäni ja tiedän, että on ihmisiä kenelle minäkin elän ikuisesti. Olen koskettanut toista, tietäen että teen sen viimeisen kerran. Olen menettänyt mielenterveyteni ja saanut sen takaisin. Olen niellyt ylpeyteni niin monta kertaa, etten tiedä omaanko edes kyseistä piirrettä. Olen ollut rahaton, koditon ja kylmissäni. Olen herännyt yöllä siihen, että korvaani sukelsi hämähäkki. Olen aiheuttanut rakkailleni huolta. Olen kuullut tarpeeksi ilkeitä ja viiltäviä sanoja tietääkseni, että murtamiseeni vaaditaan enemmän. Olen ollut avuton ja huutanut apua kovaan ääneen. Olen antanut anteeksi, vaikka sitä ei olisi pyydetty. Olen särkenyt sydämeni ja kasannut sen uudestaan. Mutta en koskaan yksin. Yksin minusta ei ole mihinkään.

Elän mielenkiintoista oppituntia elämässäni tällä hetkellä. Ensimmäistä kertaa koskaan, asun yksin ja tulevaisuus näyttää toistaiseksi vielä isolta ja epämääräiseltä kasalta haasteita ja yleistä sekoilua. Olen perustanut koko olemukseni myönteiselle elämänkatsomukselle, ja siksi läheisilleni on varmasti vaikea katsoa kun se lamppu siellä tunnelin päässä himmenee. ”Älä ole surullinen, ole mielummin vihainen. En pidä tästä. Tule. Mennään potkimaan roskiksia.” Mutta sepä vasta surullista olisi, jos huomaisi käyttäneensä vuosiaan elämästä turhaan. Kyllä sen kuuluukin tehdä kipeätä ja ihmisen pitäisi pelätä ainoastaan katumusta ja katkeruutta. Sellaista aikaa meillä ei kenelläkään ole antaa tuhlattavaksi, koska tämä päivä kuuluu meille ja huominen vain onnekkaille.

Yksinolon ja yksinäisyyden välillä on aikamoinen ero. Yksinäisyyden on aika vaikea tulla pelottelemaan, kun sitä vastassa on pienen armeijan verran kaiken maailman muruja, kehottamassa sitä suksimaan vittuun. Ihmisiä puhelimessa, viesteissä ja oven takana. Mukanaan laatikollinen sushia, viiniä, optimistia ja saatesanat ”No ensin vähän itketään, mutta sit mulla on sulle niin hauska juttu, et sult räjähtää perse” Itseänsä säälivää ihmistä ei jaksa kukaan ja lohdun täytyy aina löytyä omasta itsestä, sitä ei voi kukaan sinulle antaa. Mutta se vaatii jaksamista, huumoria ja sirkustemppuja myös ympäriltä olevilta. Älkää hetkeäkään kuvitelko, että yksikään kaunis teko tai kannustava sana jäisi vaille arvostusta. Kiitos sydämeni pohjasta.

Romanttinen rakkaus on intohimoista ja pakahduttavaa ja sen luota on hyvin vaikea kävellä pois. Syystäkin tavoittelemisen arvoista ja sen toivomiseenhan me tähdenlentomme tuhlaamme. Mutta jos olet yhtä onnekas kuin minä, ystävyyden ehdoton rakkaus ei jää sille toiseksi. Se kun on sitä päättymätöntä sorttia.

Jos sinua sattuu katsoa taakse ja pelottaa katsoa eteenpäin.

Katso viereesi.

Rakkaudella,

Dista

Tyttöjen juttuja

Hei rakkaat tyypit! 

Hups, meinas jo unohtua koko blogiliini kun terassit aukes ja tuli kesä. Antakaa anteeksi, mutta sain siellä kätevästi koottua vähän ajatuksia ja kerättyä pisamia. Viime aikoina olen pohtinut paljon ulkonäköasioita, itsevarmuutta ja sen puutetta, kirjoitan siis siitä täällä kertaa.

Minä haluaisin olla sellainen kaunis nainen. Sellainen jonka huulipuna ei koskaan tartu hampaisiin ja kenellä on kärsivällisyyttä pysyä paikollaan niin kauan, että kynsilakka ehtii kuivua. Sellainen joka käy manikyyrissä ja jaksaa joka ilta käyttää kasvovettä. Niiden hameet ei kovassakaan tuulessa nouse niin, että pikkarit vilkkuu. Ne tajuu olla nojailematta asioihin kun hiusväri vaikuttaa. Niiden ripsiväri ei paakkuunnu ja ne osaa pukeutua imarteleviin asuihin ja kävellä korkokengillä. Ne ei vahingossakaan naura niin, että suusta tulee röhkinää. Jos nämä asiat oppisin, olisin upea, itsevarma ja maailma olisi minun.

”Olet pieni nalle vain, pullea. Sun kanssa viihdyn ain! Olet pieni nalle vain, pörheä. Kaikki sua rakastaa!” Näin lauloi minulle äitini läpi lapsuuteni ja ajoittain edelleen. Tämä rallatus on itseluottamukseni ja kasvatukseni kulmakivi. Lapsuuteni elämänviisaudet poimittiin Nalle Puhista ja Uppo-Nallesta ja halusin olla yhtä hellä, lämmin ja halittava. Kun minä synnyin, olin suuri ihme. Ensimmäiset kuulemani sanat maailmassa oli kätilön suusta: ”Mikäs peikko se täältä tupsahti, häntä vaan puuttuu!” Äiti on myöhemmin kiitellyt, että onneksi olin jo kolmas lapsi, muuten olis voinut mennä fiilikset. Kun mut tuotiin sairaalasta kotiin, veljeni keräsivät ystävänsä meille ja esittelivät minua ylpeänä. ”Katso minun pikkusiskoa, eikö ole hieno!” Heille oli huomattavasti tärkeämpää opettaa pikkusiskolle uskottava imitaatio konekiväärin ammunasta, kun antaa sen harjoitella kampausten tekemistä barbeille.

Kun olin kuusi vuotta vanha, äiti vei minut lääkäriin. Hänen pörheällä nallekarhulla kasvoi pieni karvavana niskasta pyllyyn. Niin siis semmonen kokovartalo nukkasukka. Että tuota, voisittekohan kattoa tätä mun rinsessaa, että laitetaanko paksumpaa sukkahousua vai suoraan eläintarhaan? Lääkäri otti pari testiä ja kävi ilmi, että minussa on vaan vähän stydimpi annos testosteronia. (Elämäni miehet ovat aina ollut kiitollisia tästä, koska ikinä en ole hormonipäissäni itkenyt ja kiljunut. Muista heidän aiheuttamista harmeista, toki.) Äiti oli huolissaan siitä, josko se vaikuttaa itsevarmuuteeni. Käynnin lopuksi olin kuitenkin laulanut lääkärille bravuriini: ”Ihhahhaa ihhahhaa,  Dista hirnahtaa, kanna pikku Distaa, Dista Distaa kotiin saakka. DISTA! (ja pyörähdys). Lääkäri oli todennut, että toistaiseksi hän ei näe syytä huoleen. Olen sittemmin oppinut elämään asian kanssa. Kriisitilanteetkin on otettu huomioon siten, että joutuisin onnettomuuteen ja koomaan, niin ystäväni ovat VANNONEET, että ne jakaa vuorot mun kulmakarvojen nyppiseen. Koska siihen kaaokseen en kyllä tosiaan muuten meinaa herätä.

Olen siis aina ollut aika kälynen. Siis niinku naiseksi. Jotenkin aina takussa, aina äänessä ja ihan aina rantakuntoon 2032-projektissa. Se ei silti ole esteenä rakkaudelleni purnukoita kohtaan. Mä rakastan purnukoita. Haluun nuuhkailla ja availla niitä ja laittaa ne riviin ja vaan katsoa niitä. Siis kuinka mä rakastankaan purnukoita. Ja hajuvesiä. Ja meikkaaminen on kivaa ja kun joku laittaa mun hiukset, mulle tulee 4cm lisää pituutta ihan ilosta. Mutta jotenkin mä en vaan osaa sitä hommaa. Värjäsin hiukseni tällä viikolla, ja olen otsa mustana kulkenut tyytyväisenä jo pari päivää. Eilen suihkun jälkeen istuin sohvalle lakkaamaan kynsiä ja kattelemaan telkkaria. Kynnet meni ruttuun, koska mielestäni on mahdotonta omata siihen vaadittavaa kärsivällisyyttä. Noustessani huomasin nojanneeni niin rennosti, että olin värjännyt valkoisen sohvamme mustalla hiusvärillä. Lähimmille ystävilleni voin valottaa, että katastrofi on verrattavissa siihen, että olisin peruuttanut isäni auton veljeni Audiin.  En kuitenkaan vieläkään ole jäänyt tästä kiinni, koska järjestin sohvatyynyt nokkelammin.

Minua on siis täysin perusteettomasti jumaloitu koko elämäni. Onneksi pääasiallisesti vain äidin toimesta. Ihan totta, edelleen sen mielestä huone valaistuu kun kävelen sisään, nauruni on enkelikellojen kilkatusta ja taitoni ovat täysin rajattomat. Tottakai minä osaisin atomeja halkoa, jos vaan joku opettaisi. Se etten vieläkään osaa kertotaulua, ei ole mikään este uralleni aivokirurgina. Karismalleni ei löydy vertoa edes Hollywoodista. On päivän selvä asia, ettei tällä taktiikalla kasvateta ydinfyysikkoa tai oikeastaan edes kunnianhimoista ihmistä. Jos odotat saavasi aplodit ihan vaan saapumisesta paikalle, niin saattaa olla, että kohtaat pari hikkaa elonpoluilla. Mutta se lienee se ajatus tämän takana, ehkä on hyvä varustaa lapsi vaikka sitten perusteettomalla itsevarmuudella ja antaa sille yksi huone maailmassa joka taatusti kirkastuu hänen astuessa siihen. Maailma pitää kyllä huolen siitä, että sinua arvostellaan ja lytätään, aina on joku joka on valmis ampumaan itsevarmuutesi täyteen reikiä. Ihan joka kerta et selviä hurmaamisella kaikesta. Mutta jos itsevarmuutesi perusta on jossain muualla kuin ihailevissa katseissa, arvoisellesi ihmisille olet kaunis vielä silloinkin kun korvat on karvaiset, hampaat on lähtenyt ja haiset kissoille. Tai siis voi hyvä luoja, että toivon sen olevan niin.

Onneksi naisellisuus perustuu niin paljon muuhunkin kuin hajuvesiin ja purnukoihin. Ja onneksi persoonallisuudella voi kaunistaa tunkkaisempaakin ulkonäköä. Jos silmissä on katse mikä tursuaa tähtiä, ei kukaan huomaa levinnyttä ripsiväriä. Jospa olisinkin sellaisella tavalla upea nainen, joka uskaltaa hymyillä vaikka hampaissa olisikin huulipunaa. Jospa maailma olisi sittenkin minun, vaikka naurukohtauksissa röhkimiseltä en voikaan välttyä.

Jos päivä on kaunis, miksen minäkin.

Rakkaudella,

Dista

Minä pidän ihmisistä

Tykkään puhua tuntemattomille. Humput, lumput, kuninkaat ja kulkurit, kaikki käy. Monesti ihmiset yllättävät, kun saavat siihen mahdollisuuden ja lähes aina ihmiset vastaavat kun niille puhutaan. Vuosien varrella olemme yhdessä luoneet monta hassua tarinaa ja olen jopa saanut muutaman nerokkaan elämänviisaudenkin. Haluaisin jakaa kanssanne niistä pari.

Festareilla vuosia sitten minuun iski alakulo. Samana päivänä oli nimittäin ensi rakkauteni hääpäivä ja vasten kaikkia odotuksiani, hän ei viettänyt sitä minun kanssani. Kotimatkalla istuin festarialueen ulkopuoliselle nurmikolle vellomaan itsesäälissä ja pohdin elämääni loppumattomassa viisaudess-ei ku humalassani. Viereeni istahti hyväntahtoinen Kallion kasvatti ja varttunut ammattihumppu. Juotiin viiniä yhdessä ja mietittiin, että kuinka tässä näin kävi. Hän sanoi minulle “Kuule, se vaan nyt on niin, että toiset menee naimisiin ja toiset känniin.” Minulle ei jäänyt epäselväksi kumpaan kastiin me hänen mielestä kuuluttiin, kun kaadoin valkkaripussin hanasta taskulämmintä viiniä suuhuni.

Ystäväni ovat jo vuosikausia nauttineet taksi-tarinoistani. En tiedä mistä tämä sairaalloinen miellyttämisentarve tulee ja miksi juuri taksikuskit joutuvat siitä eniten kärsimään, mutta mun on oltava kuskin illan suosikkiasiakas ja minun on pystyttävä ilahduttamaan häntä. Ihan itse olen kehittänyt itselleni tämmösen säännön. Jos en siihen pysty, olen epäonnistunut ja kaikki on pilalla. Istun aina etupenkille, ja alan rupattelemaan. Olen vuosien mittaan oppinut tekemään johtopäätöksiä eleiden ja muiden ulkoisten asioiden perusteella ja vaihdan taktiikkaani vastaanottajasta riippuen. Välillä mennään stand-upilla ja toisinaan puhutaan elämästä. Viime taksimatkalla puhuttiin Ahmedin kanssa Somalialaisesta ruuasta, Itiksessä on kuulemma hyvä ravintola siihen. Se suositteli mulle erästä annosta, jonka kirjotin ylös, etten unohda. Ahmed oli iloinen tästä.

Toisinaan olen myös joutunut kiipeeliin ylisosiaalisen käytökseni vuoksi. Kerran minulla oli tosi mukava kuski ja halusin ehdottomasti viedä hänet illalliselle mäkkäriin kotimatkalla. Siellä mukavasti juteltiin aamu-yöllä elämästä ja hän unohti laittaa mittarin päälle loppumatkaksi ja kaikki oli kivasti elämässä. Mielestäni olin ollut ainoastaan ystävällinen, mutta välissämme paksuhko väärinymmärryslasi, koska poistuessani taksista, hän yritti suudella minua.  Pahoittelin, jos olin johtanut harhaan (en mitenkään ollut) ja vihoviimeistään silloin tein asian selväksi. No hän oli näppärästi katsonut nimeni luottokortistani ja facebookissa odotti aamulla viesti: “Vaikutit kiinnostuneelta, koska tavataan.” Voi paska. No totaaaaaa, jos mä nyt en vaan vastaa tähän niin tää asia lopettaa olemassaolon. Seuraavana iltana olin isoveljeni kanssa kun puhelin soi ja taksikuski soitti. Laitoin luurin kiinni koska olen aikuinen ja taitava ottamaan vastuuta teoistani. Kerroin koko tarinan veljelleni ja sain kohtalaiset raivarit siitä. “Sä et vaan voi olla noin idiootti! Ikinä tiedä kenen kyytiin joudut. Nyt oikeesti seuraavalla kerralla oksennat sinne takapenkille, niin kuin kaikki muutkin kunnon taksimatkustajat. Mä soitan nyt sille tyypille ja kerron ettei tarvii enää soitella, koska oon vahva ja väkivaltainen. Ja komee, mut sitä en kerro sille, tai muuten me ollaan taas saman ongelman äärellä” Okei. Joo soita vaan. Hetken kuluttua veljeni palaa pöytään ja sanoo: “Olipa kerrassaan mukava mies. Sanoin, että soitellaan jos tarvitaan tänään kyytiä.” Ei omena kauas puusta ja sitä rataa.

On kuitenkin yksi taksimatka, joka on täysin ylitse muiden. Kuski oli jo lähemmäksi 70v herrasmies. Hänellä oli lempeät kasvot, jotka oli kauniisti koristeltu naururypyillä. Hän kysyi illastani ja kerroin, että olin pitkästä aikaa ystävieni kanssa viinillä. Kerroin, että välillä on hankalaa sovittaa aikataulut yhteen ja viime kerrasta oli vierähtänyt jo liian pitkä aika. “Kerron mielelläni sinulle tarinan, jos jaksat kuunnella vanhan miehen höpinöitä.” Mikään ei tekisi minua iloisemmaksi, ole niin ystävällinen.

“Muutimme vaimoni ja lasten kanssa rivitaloon asumaan noin 30 vuotta sitten. Rivitalossa oli viisi kotia. Meistä kaikista perheistä tuli hyvin läheisiä ja vietimme paljon aikaa yhdessä. Lapset löysivat parhaat ystävänsä siltä pihalta, ja ovat itseasiassa tänäkin päivänä kummeja toistensa lapsille ja hyvin tiivisti tekemissä. Kaikki remontit teimme yhdessä ja autoimme aina toisiamme kaikin tavoin, lapset menivät suloisesti sekaisin keskenään. Kuulostaa varmaan vanhanaikaiselta, mutta sellaista se oli, olimme yksi iso perhe. Yhdessä vietimme myös lomat ja mökkireissut. Mietin silloin, että tulimmeko toimeen niin hyvin siksi, että asuimme samassa pihassa ja elämäntilanteemme oli sama. Mutta olen tullut siihen tulokseen että naapuriini vaan sattui muuttamaan poikkeuksellisen hienoja ihmisiä. Vaimomme kävivät joka vuosi ulkomaanmatkalla yhdessä, he tekevät sitä edelleen. Joka vuosi. Meillä miehillä, minun ystävilläni, on myös oma perinne joka on jatkunut siitä huolimatta, ettemme enää vuosiin ole asuneet samassa rakennuksessa. Lähes 30 vuoden ajan, me viisi olemme kokoontuneet pelamaan pokeria, jokaisen kuukauden ensimmäinen lauantai. Isäntinä toimii jokainen vuoronperään. Aluksi se oli vaan vapaa-ilta kundien kanssa, lapset ei nykinyt hihasta eikä työhuolet painanut, mutta siitä muodostui ajan myötä jotain paljon suurempaa. On yhdellä kädellä laskettavissa ne kerrat, kun en olisi päässyt peli-iltaan. Me valikoimme työvuoromme siihen sopiviksi ja kieltäidyimme aina kutsuista ja velvollisuuksista, jotka sattuivat sille päivälle. “

Matka oli jo päättynyt ja maksettu, mutta tarina ei ollut vielä loppunut.

“Muutama kuukausi sitten, ystävämme kuoli. Voitkohan kuvitella, miltä tuntui istua siihen pelipöytään, kun yksi meistä puuttui… En häpeä sanoa, että me itkimme kuin pienet lapset kokoontuessamme ensimmäisen kerran ilman häntä. Perinteemme on arvokas, emmekä edes harkinneet luopuvamme siitä, vaikka ryhmämme ei enää kokonainen olekaan. Edelleen asetamme tuolin myös hänelle kerääntyessämme pöydän ympärille. Tiedätkö, siinä on jotain varsin lohdullista. Emme ole enää nuoria ja kun pelini puhalletaan poikki, minusta on mukava ajatella, että paikkani säilyy pöydän ääressä. Isän ja aviomiehen lisäksi, ystävän arvonimi on saavutuksistani tärkein.”

Tässä vaiheessa mua itkettää ja olen niin vaikuttunut tarinasta, etten saa sanaa suustani.

“Vanha mies tässä sitä vaan yrittää sanoa, että aikataulujen sovittaminen noina kiireisinä vuosina on hankalaa. Se on kuitenkin vaivan arvoista. Älä tingi ajastasi ystäviesi kanssa. Se on minun neuvoni sinulle.”

Mikä mieletön tarina ja valtavan viisas ja ihana mies.

Nyt lähden oman, samaisen arvonimen myöntäneiden seuraan rutistelemaan niitä. Lupaan myös, etten koskaan lopeta läpättämästä ihmisille. Kun lähdet ilahduttamaan toista, joskus käykin niin, että tulet itse hurmatuksi. Ja joskus, vaikkakin harvoin, joku harmaantuva pokerihai korottaa panokset ja kertoo sinulle jotain mitä et unohda koskaan.

Rakkaudella, 

Dista