Ylistys Ystävyydelle

Minä en pelkää juuri mitään. Paitsi käärmeitä ja 90-luvun muotia.

Käärmeitä siksi, koska ne on kertakaikkisen karmeita. Ne näyttää öklöttäviltä. Ja ne kaikki vaan odottaa äänettömästi tuolla luonnossa, että ne voi purra mua. Äiti kertoi tarinan, missä sen tuttu oli ollut Afrikassa ja mennyt uima-altaaseen ilta-uinnille. Sähköt meni poikki ja se ei meinannut päästä altaasta ylös tarpeeksi nopeasti, kun se rupesi heti kuhisemaan käärmeitä. Näen tosta painajaisia parin kuukauden välein. Lisäksi, liikkuminen luikertelemalla sopii ainoastaan 90-luvun tanssilattialle. Mistä päästäänkin seuraavaan pelkoon.

Löysin muuttopuuhissa kuvan itsestäni missä ylläni oli seuraavanlainen ensemble:

Isoveljen vanhat hopparifarkut, dc:n skeittikengät, Lakersin korispaita (joka oli tungettu housuihin siten, että veljeltä varastettujen Tommy Hilfigerin boksereiden kuminauha ei varmasti jäänyt keneltäkään huomaamatta), alaselkään asti ulottuvat musta-punaiset pikkuletit, ruskeat piilarit ja kahdeksan kerrosta pimeässä hohtavaa valkoista kajaalia. Tämän lookin sitoi yhteen käsittämätön ja täysin perusteeton itsevarmuus, mikä on luojan kiitos mahdollista kokea ainoastaan teini-iässä. Niin tota, ei varmaan tarvii sen kummemmin selittää miksi se pelottaa.

Olen epäonnistunut niin monta kertaa ja siitä selvinnyt, että ei tunnu järkevältä pelätä sitä. Olen asettanut itseni naurunalaiseksi ja huomannut, että häpeän sijaan, minun on se kovaäänisin nauru joka peittää toisten hihitykset alleen.

Olen nähnyt kuinka minulle rakas ihminen muuttuu elävästä tuhkaksi, mutta sitäkään en uskalla pelätä. Sillä kuulen hänen äänensä edelleen mielessäni ja tiedän, että on ihmisiä kenelle minäkin elän ikuisesti. Olen koskettanut toista, tietäen että teen sen viimeisen kerran. Olen menettänyt mielenterveyteni ja saanut sen takaisin. Olen niellyt ylpeyteni niin monta kertaa, etten tiedä omaanko edes kyseistä piirrettä. Olen ollut rahaton, koditon ja kylmissäni. Olen herännyt yöllä siihen, että korvaani sukelsi hämähäkki. Olen aiheuttanut rakkailleni huolta. Olen kuullut tarpeeksi ilkeitä ja viiltäviä sanoja tietääkseni, että murtamiseeni vaaditaan enemmän. Olen ollut avuton ja huutanut apua kovaan ääneen. Olen antanut anteeksi, vaikka sitä ei olisi pyydetty. Olen särkenyt sydämeni ja kasannut sen uudestaan. Mutta en koskaan yksin. Yksin minusta ei ole mihinkään.

Elän mielenkiintoista oppituntia elämässäni tällä hetkellä. Ensimmäistä kertaa koskaan, asun yksin ja tulevaisuus näyttää toistaiseksi vielä isolta ja epämääräiseltä kasalta haasteita ja yleistä sekoilua. Olen perustanut koko olemukseni myönteiselle elämänkatsomukselle, ja siksi läheisilleni on varmasti vaikea katsoa kun se lamppu siellä tunnelin päässä himmenee. ”Älä ole surullinen, ole mielummin vihainen. En pidä tästä. Tule. Mennään potkimaan roskiksia.” Mutta sepä vasta surullista olisi, jos huomaisi käyttäneensä vuosiaan elämästä turhaan. Kyllä sen kuuluukin tehdä kipeätä ja ihmisen pitäisi pelätä ainoastaan katumusta ja katkeruutta. Sellaista aikaa meillä ei kenelläkään ole antaa tuhlattavaksi, koska tämä päivä kuuluu meille ja huominen vain onnekkaille.

Yksinolon ja yksinäisyyden välillä on aikamoinen ero. Yksinäisyyden on aika vaikea tulla pelottelemaan, kun sitä vastassa on pienen armeijan verran kaiken maailman muruja, kehottamassa sitä suksimaan vittuun. Ihmisiä puhelimessa, viesteissä ja oven takana. Mukanaan laatikollinen sushia, viiniä, optimistia ja saatesanat ”No ensin vähän itketään, mutta sit mulla on sulle niin hauska juttu, et sult räjähtää perse” Itseänsä säälivää ihmistä ei jaksa kukaan ja lohdun täytyy aina löytyä omasta itsestä, sitä ei voi kukaan sinulle antaa. Mutta se vaatii jaksamista, huumoria ja sirkustemppuja myös ympäriltä olevilta. Älkää hetkeäkään kuvitelko, että yksikään kaunis teko tai kannustava sana jäisi vaille arvostusta. Kiitos sydämeni pohjasta.

Romanttinen rakkaus on intohimoista ja pakahduttavaa ja sen luota on hyvin vaikea kävellä pois. Syystäkin tavoittelemisen arvoista ja sen toivomiseenhan me tähdenlentomme tuhlaamme. Mutta jos olet yhtä onnekas kuin minä, ystävyyden ehdoton rakkaus ei jää sille toiseksi. Se kun on sitä päättymätöntä sorttia.

Jos sinua sattuu katsoa taakse ja pelottaa katsoa eteenpäin.

Katso viereesi.

Rakkaudella,

Dista