Tsaukki nöpöt!

Olen tässä pähkäillyt aikaansaannoksiani elämässäni. Kävi ilmi, että niitä ei ole. Mietin myös asioita missä olen hyvä, kävi ilmi, etten myöskään osaa mitään. Helposti olis voinut mennä fiilikset, mutta jostain käsittämättömästä syystä minussa asuu sellainen optimistisuus, että päätinkin aloittaa sen kunniaksi bloggaamisen. Oon mä tosin ennenkin aloittanut asioita, esimerkiksi pesäpallon. Tasan kerran oon käyttänyt pesäpallokypärääni ja sekin oli rekvisiittana naamiaisissa. Joten ei ole ainostaan mahdollista, mutta todennäköistä, että kirjottelen tänne pari kertaa ja sitten keksinkin vaikka aloittaa yrityksen tai yht’äkkiä olenkin syntynyt maalaamaan.

En osaa kutoa, leipoa, pukeutua, sisustaa enkä meikata. Minulla ei ole pieniä lapsia, joiden vaunuista voisin kirjottaa arvosteluja. Minulla ei ole jännittävää kaksoiselämää missä toimisin vallanpitäjien salarakkaana, eikä varsinkaan ulkonäköä siihen. Mä en myöskään osaa oikeinkirjoitussääntöjä enkä yhdyssanoja. 

Kyllä mä tietysti nyt jotain osaan. Nimittäin avata pullon melkein millä tahansa esineellä. Isoveli opetti. Mutta mulla on fantastisen hupsu elämä. Välillä tuntuu, että ihmiset kaipaavat muistutusta siitä, kuinka arjessakin voi olla syitä ilahtua ja ilahduttaa. Ja mikä tärkeintä, kumpa en itse sitä koskaan unohtaisi.

Oikeesti haluan kirjoittaa vaan siksi, että voin jättää poikaystävälleni lappuja joissa lukee: "Muru. Lähin pupiin, ku pakko elää, ku pakko blogata". 

Oon nimittäin käyttänyt jo melkein kaikki syyt maailmassa, miks mun pitää tasanjustheti lähtee jonnekkin, kun lattiat pitäisi pestä. Tässä blogissa (kuten mun elämässänikään) ei ole punaista lankaa. Tämä on täysin määränpäätöntä höpöttelyä maailmasta, sellaisena kuin minä sen koen. Olen ystävä, avovaimo, äitipuoli, tytär ja pikkusisko. 

Olen laiskuri, haaveilija ja ratikkamatkustaja. Olen onnellinen ja onnekas. Tämä blogi kertoo niistä sadoista tavoista, kuinka ympärillä olevat ihmiset rikastuttavat elämääni. Tämä kertoo teistä.

Rakkaudella,

Dista